Mää haluun patikoimaan!

Haaveilen aika monesta asiasta. Jos nyt jätän tästä pois ne perusasiat joista moni haaveilee, kuten esimerkiksi kesämökistä,   Terveydestä, rahasta, etelänmatkasta ja päiväunista.

Mä haluan patikoimaan!

Mä haaveilen parin päivän patikointiretkestä. Sellaisesta että pakkaisin rinkkaani makuupussin, evästä, taskulampun ja ensiaputarvikkeita. Ottaisin miehen mukaan. Maisemien pitäisi olla kivat ja retken sellaisen ympyrä jossa kuljettaisiin pisteestä A pisteeseen B ja C ja palattaisiin pisteeseen A. 

Ei ihan kotikonnuilla vaan jossain 100-300km päässä. 

Sellainen tekemisen meininki ja reitillä pitäisi olla joku lato/laavu jossa voi yöpyä ja laittaa ruokaa. 

Me lähdettäis aamulla ajamaan ja oltais iltapäivällä pelipaikalla. Otettais takapenkiltä rinkat ja vielä tarkistettaisiin  että kaikki on mukana. Paljonkohan vettä pitäisi olla tuollaiselle 3päivän reissulle? Miten ne pakataan ettei käy liian raskaaksi? 

Kiristettäisiin rinkan hihnat ja lähdettäis kävelemään. Olis vähän lämmin ja kivat pitkospuut ja polut. Kiviä. 

Kenkä ehkä vähän hiertäisi ja laitettais laastaria. Pysähdyttäis keittämään laavulle ruokaa ja laitettais pannukahvit. 

Linnut laulaisi ja aurinko paistaisi. Olis vähän hyttysiä muttei liikaa. Oksat narahtelisi jalkojen alla, nenässä tuoksuisi sammal. Jossain vois ehkä kohista vähän koski tai puro solista. 

Löydettäisiin hyvä yöpymispaikka ja otettais iltapalan ja pannukahvin lisäksi vähän fazerin sinistä ja istuttaisi vierekkäin. Kuunneltaisiin ääniä ja hihiteltäis ku pikkulapset. 

Syötäisiin vähän lisää suklaata ja pussattais.

 

Oltais niinku tiimi, patikkatiimi. 

Riisuttais yöpuulle, hoidettais vähän jalkoja päivän kävelyltä ja käytäis nukkumaan. Puhuttais vähän lapsista, menneistä ja tästä päivästä. Huomisestakin. Kerrottais kuinka kivaa meillä on, kuinka kannatti lähteä. 

Patikointia vielä päivä ja nukuttais toinenkin yö. Palattaisiin kotiin ja päätettäis että taas kyllä mennään!

Me toteutetaan tämä tässä tänä kesänä tai syksynä, siitä tulee niin kivaa! Me ollaan tuon miehen kanssa ihan huikea reissutiimi, nautitaan toistemme seurasta.

Vielä kun löytäis sen hyvän reitin!

Minä olen.

 Mä olen viimeaikoina tajunnut että musta ei ehkä ikinä tule sellaista jota voisi kutsua aikuiseksi. Vai miltä se aikuisuus tuntuu? Onko se sellaista että tietää toimivansa oikein ja voi olla varma että ainakin 95% omista päätöksistä on hyviä ja fiksuja ja ne loput 5% on ainakin just fine, ihan hyviä.

Mä olen tehnyt roppakaupalla päätöksiä jotka nyt ei ollutkaan niin järkeviä. Näin muutaman mainitakseni esimerkiksi hevosen ostaminen ja keittiön ihan hyvän lattian vaihtaminen mattamustaan laminaattiin jossa todellakin näkyy kaikki.

Mä olen sellainen hölösuu. Puhun ja puhun ja puhun. Nauran paljon. Enkä aina osaa olla ihan hiljaa. Joka asiaan on sanottava jotain, edes vähän. 

Aikuiset ei tee niin. Ne nauraa sellaista syvää röhö-naurua "heh heh" hyvän jutun päälle, sanoo "Aivan!" Siihen kun puhutaan järkeviä finanssikriisistä ja osaavat kertoa seuraavan 14vuorokauden sään ilmankosteusprosentteineen. 

Tänään ja eilenkin tajusin etten ole ihan täysin aikuinen vielä. Aloitin lukemaan anatomiantenttiin päivää ennen tenttiä . Paniikissa. Onnea on toki se että mulla on hyvä tekniikka oppimiseen mutta se on hieman aikaa vievä. Onnea tässä oli myös se että meidän opettaja oli niin aikuinen että se arvasi että me muut ei ehkä olla niin aikuisia, vaikka keski-ikä luokassa onkin yli 30 ja antoi meille läjän kysymyksiä valmiiksi joista osa tulee kokeeseen. 

Se mun tekniikka lukemiseen  on hyvä, jo lukiossa opittu mutta oikeasti todella hidas. 

-Ensin tiivistän kaikki paperille

-etsin paperilta vaikeat asiat ja tiivistän toiselle paperille.

-ne mitä en opi menee kolmannelle paperille

-ne mitä en opi neljännelle jne..

Toimii mutta hidasta!

Siinä vaiheessa kun tentti tuotiin eteen niin koko luokasta kuuluis syvä huokaus, helpottunut huokaus. Tentti oli ihan helppo ja tuntui että olisi lukenut ja stressannut ihan turhaan. Tässä vaiheessa aikuinen olisi tiedostanut että itseä vartenhan tässä opiskellaan. Niinpä niin. Aikuinen.

Uunikasvikset

Helppo tapa saada lapsetkin syömään kasviksia raasteen lisäksi jantämä ohje on niin simppeli että tätä löytyy meiltä aika usein. Tästä satsista tulee meidän perheelle (2aikuista 7lasta) mutta sen voi vaikka puolittaa niin on vähän sopivampi.

Munakoiso

Parsakaali

Porkkana

Bataatti

Kesäkurpitsa 

Öljyä 

Chiliä

Aromisuolaa 

Kuori bataatti,porkkana ja kesäkurpitsa, pilko kaikki ainekset suunnilleen samankokoisiksi paloiksi. Kokoa pilkotut kasvikset kulhoon ja lorauta päälle reippaasti (oliivi)öljyä. 

Pilko chili ihan pieneksi tai vaihtoehtoisesti käytä chilijauhetta, lisää joukkoon ja sekoittele taas. Sitten aromisuolaa tms ja sama homma, pieni sekoitus ja n1/2h jääkaapissa. 

Sitten kumotaan koko komeus joko ihan uunipellille tai vuokaan,kuten itse tykkään tehdä. 170astetta ja n.45minuuttia, kääntele välillä.

Helppoa, hyvää ja melko terveellistä! ❤️l

En mä ehi.

Kaikki tuntee Pirjo-Artturin. P-A tietää asioista paljon, P-A tietää kuinka hänen tulisi liikkua, syödä ja nukkua. P-An mielestä kaikilla muilla on enemmän aikaa kuin hänellä, kaikki muut mutta ei hän. En mä ehi, hän sanoo kun kysyt mikset sinäkin liiku kun haluaisit voida paremmin.

Mikset sitten syö terveellisemmin, jos tiedät että olosi siitä parantuisi? En mä ehi, hän vastaa.

Pirjo-Artturi nukkuu yössä neljätuntia ja päivällä hän nukkuu töiden päätteeksi tunnin päiväunet koska hän ei ehdi nukkua yöllä. 

Minussakin asuu Pirjo-Artturi. Minun Pirjo-Artturin ääni on viimeiaikoina ehkä hieman hiljentynyt mutta se on alannut löytämään joukostaan paljon kaltaisiaan. Itseasiassa minä tunnen hurjan monta Pirjo-Artturia joita huvittaisi ja kiinnostaisi mutta koska ruuhkavuodet nii ei ehi.

Minun Pirjo-Artturi hieman loukkaantui kun aloin liikkumaan. Se loukantui myös siitä kun aloin nukkumaan. Kaikista eniten P-A veti kuitenkin herneen nenäänsä siitä että aloin järkeistämään syömisiäni. Että yhtäkkiä minulla olikin aikaa tehdä aikaavievää terveellistä ruokaa ja vielä aikaa syödä sitä! Aikamoinen herneperse tuo ystävämme Pirjo-Artturi.

Olenkin yrittänyt sanoa omalla P-Alle ettei aina tarvitsekaan ehtiä, on ihan ok sanoa en mä ehi. Pirjo-Artturi tietääkin että aina se ehtiminen ei ole minusta kiinni ja hyvin nukuttuihin öihin vaikuttaa usein meidän perheen jälkikasvu.

Asioita on hyvä järjestää niin että ehtii ainakin joskus. Priorisoida. Jos asia on sinulle tärkeä niin sinä kyllä ehdit, ainakin välillä, edes kerran viikossa hyötyliikkua, raastamaan porkkanan ja nukkumaan hyvin. Tai ainakin yrittämään.

Välillä sitä huomaa keksivänsä syitä miksi tänään olisi hyvä päivä syödä mitä huvittaa. Älkää käsittäkö väärin, joskus se on ihan hyvä!

Itsestäni olen oppinut huomaamaan ruoalla/herkuilla palkitsemisen. Onko vähän näppärää siivota ensin reippaasti ja sitten ostaa pussillinen karkkia koska mä siivosin niin hyvin. Yleensä tähän on yhdistettävissä ruokailun epäsäännöllisyys ja tästä syystä mä pyrin syömään usein, 2-3tunnin välein. Pyrin siihen että joka aterialla on kohtuullisesti kaikkea; niin proteiiniä, hiilihydraattia kuin hyviä rasvoja. Himo herkkuihin ei iske niin helposti kun vatsa on jatkuvasti tyytyväinen. Vaikka Pirjo-Artturi yrittää usein kertoa, kuinka tänään(kin) olisi hyvä päivä vetää irtokarkkiöverit niin sitä ei kannata aina kuunnella, P-A on usein katkera sillä hän on niin kiireinen että hänelle ne irttarit sopii koska ei ehdi valmistamaan kunnollisia aterioita päivittäin. 

Itselleen pitää toki olla armollinen ja osata syödä myös ajattelematta mitä syö. Niitä karkkeja ja mättöruokaakin. Kohtuus kaikessa kuten sanotaan. Näille syömisellä on aikansa ja paikkansa mutta ei joka päivä. Ei ehkä edes jokatoinen.

Liikkumattomuus morkkis

Tuleeko teille koskaan morkkista siitä ettei ole päässyt liikkumaan? Minulle tulee.

Mä olen tavallaan kalenterin orja, suunnittelen yleensä maanantaina mitä kaikkea viikon aikana pitäisi ehtiä tekemään. 

En välttämättä kirjaa niitä ylös vaan ne pysyy minun pääni sisällä.

Tälle viikolle suunnittelin esimerkiksi

12kilometrin juoksun, jalka-,käsi-,keskivartalontreenin,kahvakuulailun,kävelylenkin ja vapaapäivän. Tähän mennessä olen tehnyt kaiken muun paitsi vapaapäivän ja kahvakuulailun.

Joskus on viikkoja jolloin suunnitelmat ei pidä. Harvemmin kyse on jaksamisesta vaan siitä ettei harjoittelulle löydä aikaa. Mies tekee  pitkää työpäivää ja kun kotona on pieniä lapsia niin ihan heti en ala pienimpien kanssa heiluttelemaan isoja painoja kotona. Usein teen jumpan päivöuniaikaan ja valitettavan usein pinkaisen lenkille vasta 21.00. Joskus iltamyöhällä on vielä monia juttuja tekemättä (pyykit,tiskit jne..) ja homma jää.

Mitä tapahtuu silloin kun liikunta jää?

Kaikki on ihan hyvin jos en ole sillä viikolla pitänyt vielä vapaapäivää, pidän sen vapaan nyt. No big deal siis.

Mutta jos sillä viikolla on ollut jo vapaapäivä tai jopa kaksi niin se alkaa kalvamaan. 

Kuvittelen ja näen peilistä miten turvotusta (muka!) on koko kehossa ja ne olemattomat lihakset surkastuvat silmissä. Olemus on jotenkin plösö ja päässä kalvaa kuinka kaikki tehty työ on kadonnut kuin tuhka tuuleen. 

Mietin millä korvaisin tämänkin menetetyn liikkumattomuuden ja vahingossa saatan huomata steppaavani jaloillani paikallaan.

Sairasta sanon minä.

Mieli on edelleen siis hukassa. Sen kanssa on tekeminen, varmaan pitkäkin. Peilistä ei vielä katso se minä jonka sieltä pitäisi katsoa, minä näen väärin.

Se että tiedostan tämän on jo askel oikeaan suuntaan, askel terveempään liikkumiseen. Askel kohti sitä liikunnallista minää joka osaa tehdä ja olla tekemättä kokematta siitä syyllisyyttä.

Kohti sitä siis.