Mä olen tavallaan kalenterin orja, suunnittelen yleensä maanantaina mitä kaikkea viikon aikana pitäisi ehtiä tekemään.
En välttämättä kirjaa niitä ylös vaan ne pysyy minun pääni sisällä.
Tälle viikolle suunnittelin esimerkiksi
12kilometrin juoksun, jalka-,käsi-,keskivartalontreenin,kahvakuulailun,kävelylenkin ja vapaapäivän. Tähän mennessä olen tehnyt kaiken muun paitsi vapaapäivän ja kahvakuulailun.
Joskus on viikkoja jolloin suunnitelmat ei pidä. Harvemmin kyse on jaksamisesta vaan siitä ettei harjoittelulle löydä aikaa. Mies tekee pitkää työpäivää ja kun kotona on pieniä lapsia niin ihan heti en ala pienimpien kanssa heiluttelemaan isoja painoja kotona. Usein teen jumpan päivöuniaikaan ja valitettavan usein pinkaisen lenkille vasta 21.00. Joskus iltamyöhällä on vielä monia juttuja tekemättä (pyykit,tiskit jne..) ja homma jää.
Mitä tapahtuu silloin kun liikunta jää?
Kaikki on ihan hyvin jos en ole sillä viikolla pitänyt vielä vapaapäivää, pidän sen vapaan nyt. No big deal siis.
Mutta jos sillä viikolla on ollut jo vapaapäivä tai jopa kaksi niin se alkaa kalvamaan.
Kuvittelen ja näen peilistä miten turvotusta (muka!) on koko kehossa ja ne olemattomat lihakset surkastuvat silmissä. Olemus on jotenkin plösö ja päässä kalvaa kuinka kaikki tehty työ on kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Mietin millä korvaisin tämänkin menetetyn liikkumattomuuden ja vahingossa saatan huomata steppaavani jaloillani paikallaan.
Sairasta sanon minä.
Mieli on edelleen siis hukassa. Sen kanssa on tekeminen, varmaan pitkäkin. Peilistä ei vielä katso se minä jonka sieltä pitäisi katsoa, minä näen väärin.
Se että tiedostan tämän on jo askel oikeaan suuntaan, askel terveempään liikkumiseen. Askel kohti sitä liikunnallista minää joka osaa tehdä ja olla tekemättä kokematta siitä syyllisyyttä.
Kohti sitä siis.
